Pastelliunelmaa

 

Kuvat huokuvat ihanan herkullisia pastellivärejä! Kiitos kolmen elementin: Emmin neuleen, Matleenan korvakorujen sekä Vanhan Rauman. Emmi on uskomaton mimmi, hän neuloo itse vaikka ja mitä, kuten kuvissa päällään olevan paidan! Omien sanojensa mukaan hän on neulonut pienestä tytöstä lähtien ja tekee sitä joka päivä. Emmin korvissa koristavat karkkimaisen suloiset KAARELLA -korvakorut ovat puolestaan Matleenan käsialaa. Ne ovat nyt juurikin ne maanantaimallit, joita ihastellaan rankasti.

Tutustu ihmeessä Emmin ihanaan vähäraumalaine -blogiin! Sieltä löytyy lisää tän naisen upeita luomuksia ja ihania kuvia! Ja täältä taas pääset kuolaamaan ja shoppailemaan Matleenan maanantaimalleja! Maanantaimallien visuaalisesti herkulliset nettisivut laittaa sut haluamaan näitä suloisia puisia koruja. Yritäpäs olla ostamatta, et onnistu.

Harmaalinnan lampaat

 Kuten instagramtilillänikin jo totesin, olen vuoden sisällä tavannut enemmän lampaita kuin koskaan aiemmin. Niitä olen tavannut ja paijannut kuviksen sivuaineen retkillä sekä kotikonnuillani. Nämä lampaat on kyllä osanneet hurmata. Erityisesti ahvenanmaanlammas tuntuu olevan todella sosiaalinen laji. Tänäänkin siis kävin tervehtimässä lammaskamuja.

Kuulin, että Suomessa järjestetään vuosittain paimenviikkoja toukokuusta syyskuuhun. Ideana on se, että hakija pääsee viikoksi majoittumaan tiettyyn kansallispuistoon/suojelualueelle luonnon keskelle tehtävänään hoivata ihanaa lammaskatrasta. Ihastuin tästä ideasta, joten tutustuin asiaan enemmän lueskellen luontoon.fi sivustoa. Näihin maksullisiin paimenviikkoihin voi siis hakea tammikussa arvonnan kautta. On sekä lammas- että lehmipaimenkohteita. Kokemusta näiden kavereiden hoidosta ei tarvitse kuulemma olla, sillä Metsähallituksen Luontopalvelut perehdyttävät uudet paimenet. IHANAA! Olen enemmän kuin kiinnostunut tällaisesta. Täytynee jättää hakemus tammikuussa, sillä viikko kauniissa maisemissa lampaiden kanssa olisi varmasti kokemuksena rentouttava ja ikimuistoinen.

Lampaista kuvankäsittelyyn. On erittäin turhauttavaa käsitellä kuvia (säätää käyriä sekä väritasapainoa), jos tietokoneen näytön värit ovat päin mäntyä. Se mikä näyttää tällä näytöllä hyvältä, saattaa näyttää toisella aivan kamalalta – tai ei ainakaan siltä, miltä sen on ollut tarkoitus näyttää.  Tämän takia tuo seikka täytyy ottaa aina huomioon kun säädän kuvia. Kuvia ei saisi muokata sellaisiksi, että ne näyttäisi koneella hyvältä. Oman tietokoneen näyttö on siis liian sinertävä, joka on ilmeisesti hp:n koneille suht ominaista. Värejä on yritetty kalibroida sekä kotona että huollossa, mutta eipä tuolle asialle voi mitään tehdä. Ylhäällä oleva kuva havainnollistaa tuskani. (Täytyy myöntää, että tässä kuvassa tietokoneella oleva otos näyttää vielä värittömämmältä kuin oikeasti tietokoneelta katsellessa...) Tietokoneen sekä kännykän näytöltä näkyvä kuva on tismalleen sama, kyseessä on sama tiedosto. Ero on käsittämätön, vaikka kännykän näyttö taitaa vielä liioitella tuota värikylläisyyttä. Olen  jo vuosia katsonut kuviani sekä telkkarista että muista tietokoneista, eivätkä ne koskaan näytä siltä, mikä niiden on ollut tarkoitus. En voi oikeastaan tietää, että mikä pääte näyttää värit oikein. Turhauttavaa. Onneksi tällä nykyisellä tietokoneella alkaa kuitenkin olla ikää jo sen verran, että kohta saa sijoittaa uuteen koneeseen. Seuraavan tietokoneen kriteerit ovatkin muun muassa tehojen lisäksi mattapintainen näyttö sekä kohdillaan oleva näytön väritasapaino.

Taivas rakastaa

Maanantai 17.08.2015 klo 21:49 & 21:52, Otanlahti Rauma. Näillä näkymin tuleva kesä on viimeinen, jolloin voin kauniin auringonlaskun bongatessa polkea fillarilla Otanlahteen räpsimään kuvia. Syksyllä on nimittäin kulhossani vanha lusikka, mutta uudet murot. En usko, että kotikunnakseni koituisi enää Rauma. Kolmen vuoden aikana tuli koettua Raumalla asumista 24 neliöisessä "ankeuttajaluukussa" (vain pyöristetyt ja pehmeät seinät puuttuivat). Ikävä ja arvostus omaa, aitoa ja alkuperäistä kotikuntaani, Poria, kohtaan kasvoi. Ja tietysti se niin sanottu porilaisen identiteetti. Saihan siitä aika paljon lokaa ihmisiltä  — siis siitä porilaisuudesta.

Raumalla oli siis oma aikansa tämän porilaisen elämässä. Raum o ain raum, mutta kiitti, mulle riitti.

Kautokeino

Ajattelin ensin, että laitan vain kuvia reissusta, mutta täytyyhän tätä hieman avata sanallisestikin.

Kautokeino, tai suomalaisittain Koutokeino (ensimmäinen istuu paremmin suuhun), on Pohjois-Norjassa sijaitseva kunta, jossa suurin osa asukkaista ovat saamelaisia. Kautokeinoa kutsutaankin saamelaisuuden keskukseksi. Lähdimme tutustumaan Kautokeinoon ja Kautokeinon korkeakouluun (sekä opettajaopiskelijoihin) helmi-maaliskuun vaihteessa koulumme kuvataidekasvatuksen sivuaineporukalla yhdessä Tampereen yliopiston käsityöopettajaopiskelijoiden kanssa. Reitti vei yöjunalla Tampereelta Kolariin ja Kolarista bussilla Kautokeinoon.

Päässä oli jos jonkinmoista mielessä kehitettyä kuvaa kyseisestä paikasta. Moni odotti vuoria, kuusia, poroja, harvaan asuttua aluetta sekä stereotyyppisesti saamelaisia kansallispuvussaan. Kun pääsimme paikanpäälle, oli todellisuus melko erilainen. Kautokeino paljastui sympaattiseksi kylämäiseksi paikaksi, jossa oli taloja vieri vieren. Kuusia ja vuoria ei ollut, vaan vaivaiskoivuja sekä vaaroja. Porojakaan ei nähty, sillä meidän olisi pitänyt lähteä pidemmälle keskustasta, jotta olisimmenähneet niitä.  Kansallispuvun käyttäjiä bongasimme muutaman. Paikka oli hyvin kaunis ja sininen. Lunta oli paljon. Koiria pidettiin pihoilla vapaana, ja saimme kuulla, että se on ihan normaalia, että koirat käyvät ominpäin kävelyllä, sillä ne osaavat palata kyllä kotiin. Ensimmäisenä iltana yksi koira seurasikin meitä aika matkan meidän mökin ovelle saakka.

Kautokeinossa olimme muutamalla luennolla, joissa meille kerrottiin saamelaisuudesta, Kautokeinosta lähtöisin olevasta taideprojektista sekä saamelaisesta käsityöstä. Lisäksi meillä oli neulanreikakamera- ja poronsarvityöpajat. Reissun aikana kävimme  muun muassa paikallisessa museossa sekä Juhlsin hopeapajassa - joka on muuten aivan mieletön paikka! Saksalaissyntyinen Regine ja tanskalaissyntyinen Frank Juhls perustivat hopeapajan  Kautokeinoon vuonna 1959. He asuvat siellä edelleen ja tekevät töitä, jonka pääsimme omin silmin todistamaan (Regine on ylemmässä kuvassa kiinnittämässä pieniä elementtejä seinään). Hopeapaja ei ole mikä tahansa korupaja, vaan se on kokonaisuudessaan yksi suuri taideteos, joka sisältää myös paljon tarinoita. Rakennus on sekä ulkoa että sisältä täynnä ihastuttavia yksityiskohtia. Hopeapajassa on paljon upeita saamelaiskoruja, joista osa sitoo itseensä mielenkiintoisia tarinoita ja myyttejä (ylempänä kuvassa olevat komsiopallot mm. suojaavat lapsia maahisilta). Jos Kautokeinoon joku joskus päättää lähteä, niin suosittelen Juhlsin hopeapajassa käymistä! Aivan uskomaton paikka.

Reissu opetti uusia asioita ennestään vieraaksi jääneestä saamelaisuudesta. Itse saamenkieltäkään en ole ennen kuullut muualta kuin ylen saamenkielisistä uutisista. Nyt saimme jonkinlaisen raapaisun saamelaiseen kulttuuriin. Viivyimme Kautokeinossa ma-to, jonka aikana meille oli järjestetty oman ajan lisäksi paljon toimintaa. Reissu olisi voinut kestää hieman pidempäänkin, jotta olisimme päässeet patikoimaan vaaroille ja keskustan ulkopuolelle. Mainittakoon vielä että hotelli Thon tarjoili tähän astisen elämäni aamupaloista parhaimman!! (Tiedoksenne: me opiskelijat emme majoittuneet kuitenkaan hotelliin, vaan pieneen "mökkikylään".) Kiitos tästä upeasta mahdollisuudesta! 

e t s i n

Kuva: Topi-Aleksi Lohiranta

Miten mä löydänkään itseni taas tietokoneen ääreltä lisäilemästä räpsyjäni blogiin? Uuteen blogiini. Kolmanteen blogiini. ARE YOU BULLETPROOF -blogin ylläpitö muuttui raskaaksi pakkopullaksi vuosina 2014 ja 2015, eikä se enää edes tuntunut omalta. Samaan aikaan koulu painoi kovasti päälle, joten blogi jäi jäähylle, jonka myötä se katosi olemattomiin. Aikalailla tasan vuosi sitten pinnalle nousi ajatus uudesta blogista, jolloin aloinkin kokoamaan etsin -blogiani. Kuitenkin usko omiin kykyihini sekä ottamiini kuviini oli heikko, joten etsin jäi puolitiehen.  Vuosi eteenpäin, ja nyt olen tässä.

Miten etsin eroaa aikaisemmista blogeistani? Ainakin lähtökohdiltaan.

Etsin on paikka, johon kokoan ottamiani kuviani. En osaa kirjoittaa, joten sen osuus jääköön vähemmälle (tai katsotaan nyt).  Kuvia on kertynyt kovalevylleni jonkin verran, ja on harmillista, että ne lojuvat siellä. Koen, että kuvani saavat niin sanotusti uuden arvon, kun ne näkevät päivänvalon. Oma instagram -tilini on ollut paikka, johon olen kuviani julkaissut, mutta ei sekään tunnu oikealta paikalta. Etsin on minulle kuin portfolio tai valokuva-albumi. Kokoan tätä itseäni varten, mutta toki on hienoa, jos jotakuta muuta kiinnostaa kuvani. En ole valokuvaaja, en ota "oikeaoppisia" kuvia (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan), enkä tuota laadukasta materiaalia. Vuodesta 2006 lähtien, kun ensimmäisen digikamerani hankin, olen huomioinut kuvien ottamisen, ja siitä asti olen sitä halunnut tehdä ja oppia. Koen, etten vieläkään osaa kuvata, mutta kuvaan silti. Siinä on jotakin, mistä tykkään. Kai se on valokuvaamisen mahdollisuudet sekä sen monipuolisuus: hetken vangitseminen, tarinan kertominen, asioiden analysointi, tunteiden peilaaminen, lavastetun tilanteen rakentaminen tai vaikkapa materiaalien, tekstuurien, värien sekä yksityiskohtien tallettaminen. Tämän takia tykkään katsella maailmaa etsimen läpi, sillä sieltä voi paljastua sekä todellisuus että epätodellisuus. Mitä sitten etsiikin.